ISO 2372: Koneiden mekaaninen värähtely, joiden käyttönopeus on 10–200 rpm/s

Yhteenveto peruutetusta standardista

ISO 2372 on historiallinen, vedetty standardi, joka oli yksi ensimmäisistä laajalti käyttöönotetuista kansainvälisistä konevärähtelyn arviointia koskevista oppaista. Vuonna 1974 julkaistu tutkimus tarjosi yksinkertaisen menetelmän yleisten teollisuuskoneiden tärinän voimakkuuden arvioimiseksi vertaamalla yksittäistä laajakaistaista tärinämittausta kaavioon. Vuosikymmenten ajan se oli ensisijainen viitekehys kysymykseen "kuinka paljon tärinää on liikaa?".

Vaikka se oli aikansa vallankumouksellinen, se on sittemmin korvattu paljon yksityiskohtaisemmalla ja hienostuneemmalla. ISO 10816 ja ISO 20816 standardisarja. ISO 2372 -standardin ymmärtäminen on tärkeää sen historiallisen kontekstin ja vanhempien, sen luokituksiin mahdollisesti edelleen viittaavien kunnossapitoasiakirjojen tulkinnan kannalta.

ISO 2372 -standardin ydinkäsitteet

ISO 2372 -standardin metodologia perustui muutamaan yksinkertaiseen mutta tehokkaaseen periaatteeseen:

1. 1. Mittausparametri:

   Standardin ydinperiaatteena oli mitata tärinän vakavuus yhdellä toistettavissa olevalla mittarilla. Siinä täsmennettiin, että mittauksen tulisi olla laajakaistainen RMS (neliöjuurikeskiarvo) Nopeus, joka on mitattu taajuusalueella 10 Hz - 1 000 Hz (600–60 000 CPM). RMS-nopeus valittiin, koska se liittyy suoraan värähtelyn tuhoavaan energiaan, mikä tekee siitä luotettavan indikaattorin koneen kunnosta riippumatta sen pyörimisnopeudesta. Mittaus oli tehtävä koneen pyörimättömistä osista, tyypillisesti laakeripeisistä, koska se oli käytännöllisin ja helppokäyttöisin paikka arvioida koneen rakenteeseen välittyviä voimia.

2. 2. Koneen luokittelu:

   Koska pientä pumppua ja suurta turbiinia ei voida pitää saman tärinästandardin mukaisina, ISO 2372 -standardi ryhmitteli koneet laajoihin luokkiin. Tämä mahdollisti erilaisten tärinärajojen soveltamisen koneen koon, tehon ja sen tukirakenteen joustavuuden perusteella. Luokitukset olivat:

   • Luokka I: Moottorien ja koneiden yksittäiset osat, jotka on kiinteästi kytketty koko koneeseen sen normaalissa käyttökunnossa (tyypillisiä esimerkkejä ovat enintään 15 kW:n tuotantosähkömoottorit).
   • Luokka II: Keskikokoiset koneet (yleensä 15–75 kW:n tehoiset sähkömoottorit) ilman erikoisperustuksia tai jäykästi asennetut moottorit tai koneet, joiden teho on enintään 300 kW, erikoisperustuksilla.
   • Luokka III: Suuret päämoottorit ja muut suuret koneet, joissa on pyöriviä massoja ja jotka on asennettu jäykille ja raskaille perustuksille, jotka ovat suhteellisen jäykkiä värähtelymittauksen suunnassa.
   • Luokka IV: Suuret päämoottorit ja muut suuret koneet, joissa on pyöriviä massoja ja jotka on asennettu suhteellisen pehmeille perustuksille värähtelymittauksen suunnassa (esim. kevyelle ja joustavalle teräsrungolle asennettu turbogeneraattori).
3. 3. Tärinän voimakkuustaulukko:

   Standardin ydin oli sen arviointikaavio. Tämä kaavio antoi erityisiä RMS-nopeusarvoja, jotka vastasivat eri kuntotasoja kullekin neljälle koneluokalle. Laatuasteikot oli tyypillisesti nimetty laadullisilla arvioinneilla, jotka olivat helposti ymmärrettäviä ja sovellettavissa. Jokaiselle koneluokalle oli osoitettu tietty nopeusarvojen alue luokille, kuten:

   • Hyvä (A): Uudet käyttöönotetut tai hyvin huolletut koneet.
   • B (Tyydyttävä): Hyväksyttävä pitkäaikaiseen, rajoittamattomaan käyttöön.
   • C (Tyydyttämätön): Ei hyväksyttävää pitkäaikaiseen käyttöön. Konetta on valvottava ja sen huolto on aikataulutettava.
   • D (Hyväksymätön): Tärinätasot ovat vahingollisia ja vaativat välittömiä toimia vikojen välttämiseksi.

   Tämä kaaviopohjainen lähestymistapa mahdollisti yksinkertaisen värähtelymittaria käyttävän teknikon kannalta mittauksen tekemisen, koneen luokan tarkistamisen kaaviosta ja koneen kunnon selkeän määrittämisen.

Miksi se korvattiin

ISO 2372 oli merkittävä edistysaskel, mutta sillä oli rajoituksia, joihin nykyaikaiset standardit ovat puuttuneet:

• Ylikuormitus: Kaikkien koneiden ryhmittely vain neljään luokkaan oli liian laaja-alaista. Nykyaikainen ISO 10816/20816 -sarja tarjoaa paljon tarkempia ohjeita eri konetyypeille (pumput, puhaltimet, kompressorit jne.).
• Säätiön vaikutus: "Jäykän" ja "pehmeän" perustusten välinen ero oli usein epäselvä ja vaikea soveltaa johdonmukaisesti.
• Diagnostisten tietojen puute: Standardi antoi vain yhden kokonaisluvun. Se ei antanut tietoa värähtelysignaalin taajuuksista, joten se ei voinut auttaa diagnosoimaan ongelman *syytä* (esim. epätasapaino vs. linjausvirhe).
• Kehittyvä teknologia: Standardi kehitettiin ennen digitaalisten, FFT-pohjaisten teknologioiden laajamittaista saatavuutta. värähtelyanalysaattorit.

Perintö ja merkitys

Vaikka standardi ISO 2372 vedettiin pois, sen perintö on merkittävä. Se asetti RMS-nopeuden ensisijaiseksi mittariksi kokonaisvärähtelyn voimakkuudelle, ja tämä käytäntö jatkuu nykystandardeissa. Monet yksinkertaiset tärinämittarit Ja seulontatyökalut käyttävät edelleen värikoodattuja vihreän/keltaisen/punaisen hälytystasoja, jotka perustuvat alkuperäisen ISO 2372 -kaavion periaatteisiin.

← Takaisin päähakemistoon